Aina välillä sitä tulee mietittyä, että mitä ihmettä ja miksi ihmeessä. Harrastuksia on olemassa maailma pullollaan ja silti pitää valita se ehkä kaikista epäkiitollisin, kallein ja turhanpäiväisin harrastus. Rehellisesti sanoen - kuinka moni oikeasti nauttii hevosten kuvaamisesta, kentän pölyssä pönöttämisestä, nahkansa polttamisesta, bensan kuluttamisesta ja rahan hukkaamisesta tuhansien eurojen kalustoon vain niitä i-ha-ni-a hevosia varten? Hevostapahtumien kuvaajamäärästä päätellen aika monikin, ja salaa taidan nauttia minäkin.
Kuka sitten on Ihan Oikea Hevoskuvaaja? Ihan ensimmäiseksi pitää ostaa kunnon laitteet. Halvoilla muovileluilla voi heitellä sorsia, näin Canonistina pitää olla vähintään kymppisarjalainen runko akkukahvalla, 70-200mm L-sarjan zoomi ja kuvien jäljen näyttääkin joltain muulta kuin Nikonin halvimmalla pokkarilla kuvatulta. Toisekseen, pitää olla oma auto tai ainakin oma hovikuski. Ei ole kuvaaja eikä mikään, jos vain nyhvää naapurin puskakisoissa eikä vähintään kerran viikossa karauta kolmen tunnin päähän vastaavanlaiseen tapahtumaan. Kolmanneksi, siellä kisoissa tulee olla ihan koko päivä. Ei yhtä luokkaa, ei kolmea tuntia eikä edes puolta päivää, vaan ihan koko päivä, ihan sama vaikka siinä kuluisi sitten 15h tärkeää elinaikaa ajomatkoineen päivineen. Myös kaikki osallistujat tulee kuvata, tai retki on ollut täysin turha. Kotona ne kuvat sitten nimetään ja käsitellään galleriaan mielellään kahden päivän kuluessa, siitäkin huolimatta että ne kaksi seuraavaakin päivää saatetaan olla kuvaamassa. Sähköposteihin vastaillaan ajallaan ja Facebook-sivu pitää pitää ajan tasalla, muuten on ihan erakko ja kyvytön asiakaspalvelijaksi.
Käytännössä tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että jos mamma tai pappa ei osta hienoja kameroita, kituutetaan koko kesä mansikkamaalla ja säästetään tuskalla ansaitut roposet halvimpaan mahdolliseen laitteistoon. Kimppakyydit on pop, kellä nyt on rahaa yksin minnekään ajella. Tästä toki seuraa myös se, että välillä sitten kökötetäänkin 30 kuvaajaa kylki kyljessä, mutta kukapa niitä uniikkeja kuvia nyt haluaisikaan. Koko päivän kärvistely toki pätee aika moniin - nautintoa koko rahan edestä! Kun se kamera kerran on hankittu ja paikan päälle raahauduttu, täytyy käyttää koko tarjottu aika hyväksi. Kotona sitten itketään kun kuvia on ihan liikaa, tunnistaminen on hidasta ja vaikeaa ja kohta pitäisi jo rynnätä seuraavaankin paikkaan, galleriaan ne kuvat tulevat ehkä sitten kahden kuukauden sisään tapahtumasta jos oikein reipas tahti pysyy yllä. Sosiaalinen elämä rajoittuu lähinnä nettiin ja kanssakuvaajiin, unohtamatta toki sitä takuuvarmaa faktaa, että kuvaaja on kuvaajan pahin vihollinen. Pienissä porukoissa sitten kyräillään, haukutaan muut ja vältellään katsekontaktia, jälkikäteen netissä ehkä mutistaan anonyymin nimimerkin takaa miten huonosti sekin taas siellä käyttäytyi.
Palkaksi tästä kaikesta saa ehkä kympin per tapahtuma, mikäli onnistuu kuviaan markkinoimaan ja omistajat niistä riittävästi tykkäävät. Mutta luovuus kukoistaa ja pysyvätpähän ainakin poissa huonoilta teiltä, kun ei ne kuvaajat enää mitään muuta ehdi tai jaksa tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti