VIK7 - Journalismi 2
1. Hevosia hevosia!
2. Livemusiikki elää ja voi ainakin melko hyvin
3. Kamalan ihanaa ja ihanan kamalaa
Vik14 - Elokuva
1. Sananen pojasta
2. Kuolleita runoilijoita
3. Mullistava elämä
Vik15 - Populaarikulttuuri
1. Kaikki ei ole hyväksi kaikille
2. Keitä ne on ne sankarit...
3. Osiin pilkottu Hannibal
maanantai 28. huhtikuuta 2014
#20 Kaikki ei ole hyväksi kaikille
Maailma muuttuu, ja niin muuttuu kaikki mitä pieni maailma sisällään pitää. Musiikki on muuttanut muotoaan ja olotilaansa huikeasti kuluneen parinkymmenen vuoden aikana, ja tällä hetkellä musiikista nauttiminen on monipuolisempaa kuin koskaan: vielä on kasetit, vinyylit ja livemusiikki, mutta on myös CD:t, DVD:t, BlueRayt, MP3:set, YouTube, streamipalvelut ja mitä muuta. Kuluttajalle muutos on hyvästä ja nykyään musiikin saaminen on paitsi äärimmäisen helppoa, myös ilmaista, mikä ei luonnollisesti ole hyvä juttu musiikin tekijälle.
Internet ottaa valtaa ja ns. tarpeettoman materian kulutus vähenee. Levyjä ja oheistuotteita myydään aina vain vähemmän, kansa alkaa siirtyä netin ihmeelliseen maailmaan ja hyödyntää aina vain tehokkaammin ilmaisia, joskaan ei aina kovin laillisia lähteitä musiikkinsa hankintaan. Toki myös ennen wanhaan osattiin kopioida kasetteja ja CD:tä, mutta nykyään ei tarvitse nähdä edes sitä pientä vaivaa, riittää kolmen sekunin googletus, muutaman linkin painaminen ja tadaa, tietokone tai muu laite täyttyy musiikista. Suorastaan rikollisen helppoa, ja tekijöitä on käytännössä mahdoton saada vastuuseen.
Vaikka julkisesti ehkä jaksetaankin selittää rakkaudesta musiikkiin, on häikäilemätöntä typeryyttä väittää, etteivätkö muusikot tekisi työtään (myös) rahan vuoksi. Joku voisi sanoa, että taiteesta nauttiminen pitäisi olla ihmisen perusoikeus, mutta omaan makuun tämäni on hiukan kaksipiippuinen juttu - pitää antaa, että voi ottaa. Toisessa maailmankaikkeudessa tai täysin toisessa ajassa voisi ehkä vielä olla mahdollista, että artistit toimisivat nykyistä tehokkaammin ilmaisen musiikin puolesta, mutta koska elämme hyvin ahnetta ja kiittämätöntä aikaa, ei sama aate enää oikein toimi, vaan ilmaiseksi saava kuulijakunta vaatii aina vain lisää. Perustelu "no niillä on muutenkin rahaa" on myös hiukan ontuva, oikeuttaako se silti varastamaan ja rikkomaan lakia, vaikka asia olisikin niin vähäpätöinen kuin yhden biisin laiton lataaminen?
Metalliorkesteri Turmion Kätilöt osoittivat olevansa ajan tasalla, ja jakoivat aikoinaan uuden Technodiktator-levynsä ensimmäisen sinkun Jalopiina hyvinkin monimuotoisella tavalla. Siitä oli saatavilla sekä perinteiset CD, että CD + T-paita paketit, mutta myös maksullinen iTunes-lataus, ilmainen mp3-versio ja luultavasti ennennäkemättömänä tempauksena yhtye maksoi (tai ainakin lupasi maksaa) muutamalle biisin hankkijalle ja he myös antoivat X-määrän CD-versioita ennalta listattuihin kauppoihin luvallisesti varastettavaksi. Levikki oli siis taattu ja uusi levykäinen sai ainakin hyvää mainosta, kun sinkunjakamistempaus sai hiukan julkisuutta median keskuudessa.
Mutta aiheeseen palatakseni, kultaista keskitietä on luultavasti mahdoton löytää. Artistit haluavat paitsi tarjota taidetta, myös saada sillä rahaa, kun taas kuulijat haluavat nauttia tästä taiteesta mahdollisimman halvalla, mieluiten ilmaiseksi. Kaikki ei ole hyväksi kaikille, mutta jokainen voi omassa pääkopassaan miettiä, haluaisiko itse oman työnsä samalla tapaa käytännössä koko maailman vapaaksi riistaksi.
Internet ottaa valtaa ja ns. tarpeettoman materian kulutus vähenee. Levyjä ja oheistuotteita myydään aina vain vähemmän, kansa alkaa siirtyä netin ihmeelliseen maailmaan ja hyödyntää aina vain tehokkaammin ilmaisia, joskaan ei aina kovin laillisia lähteitä musiikkinsa hankintaan. Toki myös ennen wanhaan osattiin kopioida kasetteja ja CD:tä, mutta nykyään ei tarvitse nähdä edes sitä pientä vaivaa, riittää kolmen sekunin googletus, muutaman linkin painaminen ja tadaa, tietokone tai muu laite täyttyy musiikista. Suorastaan rikollisen helppoa, ja tekijöitä on käytännössä mahdoton saada vastuuseen.
Vaikka julkisesti ehkä jaksetaankin selittää rakkaudesta musiikkiin, on häikäilemätöntä typeryyttä väittää, etteivätkö muusikot tekisi työtään (myös) rahan vuoksi. Joku voisi sanoa, että taiteesta nauttiminen pitäisi olla ihmisen perusoikeus, mutta omaan makuun tämäni on hiukan kaksipiippuinen juttu - pitää antaa, että voi ottaa. Toisessa maailmankaikkeudessa tai täysin toisessa ajassa voisi ehkä vielä olla mahdollista, että artistit toimisivat nykyistä tehokkaammin ilmaisen musiikin puolesta, mutta koska elämme hyvin ahnetta ja kiittämätöntä aikaa, ei sama aate enää oikein toimi, vaan ilmaiseksi saava kuulijakunta vaatii aina vain lisää. Perustelu "no niillä on muutenkin rahaa" on myös hiukan ontuva, oikeuttaako se silti varastamaan ja rikkomaan lakia, vaikka asia olisikin niin vähäpätöinen kuin yhden biisin laiton lataaminen?
Metalliorkesteri Turmion Kätilöt osoittivat olevansa ajan tasalla, ja jakoivat aikoinaan uuden Technodiktator-levynsä ensimmäisen sinkun Jalopiina hyvinkin monimuotoisella tavalla. Siitä oli saatavilla sekä perinteiset CD, että CD + T-paita paketit, mutta myös maksullinen iTunes-lataus, ilmainen mp3-versio ja luultavasti ennennäkemättömänä tempauksena yhtye maksoi (tai ainakin lupasi maksaa) muutamalle biisin hankkijalle ja he myös antoivat X-määrän CD-versioita ennalta listattuihin kauppoihin luvallisesti varastettavaksi. Levikki oli siis taattu ja uusi levykäinen sai ainakin hyvää mainosta, kun sinkunjakamistempaus sai hiukan julkisuutta median keskuudessa.
Mutta aiheeseen palatakseni, kultaista keskitietä on luultavasti mahdoton löytää. Artistit haluavat paitsi tarjota taidetta, myös saada sillä rahaa, kun taas kuulijat haluavat nauttia tästä taiteesta mahdollisimman halvalla, mieluiten ilmaiseksi. Kaikki ei ole hyväksi kaikille, mutta jokainen voi omassa pääkopassaan miettiä, haluaisiko itse oman työnsä samalla tapaa käytännössä koko maailman vapaaksi riistaksi.
#19 Kamalan ihanaa ja ihanan kamalaa
Aina välillä sitä tulee mietittyä, että mitä ihmettä ja miksi ihmeessä. Harrastuksia on olemassa maailma pullollaan ja silti pitää valita se ehkä kaikista epäkiitollisin, kallein ja turhanpäiväisin harrastus. Rehellisesti sanoen - kuinka moni oikeasti nauttii hevosten kuvaamisesta, kentän pölyssä pönöttämisestä, nahkansa polttamisesta, bensan kuluttamisesta ja rahan hukkaamisesta tuhansien eurojen kalustoon vain niitä i-ha-ni-a hevosia varten? Hevostapahtumien kuvaajamäärästä päätellen aika monikin, ja salaa taidan nauttia minäkin.
Kuka sitten on Ihan Oikea Hevoskuvaaja? Ihan ensimmäiseksi pitää ostaa kunnon laitteet. Halvoilla muovileluilla voi heitellä sorsia, näin Canonistina pitää olla vähintään kymppisarjalainen runko akkukahvalla, 70-200mm L-sarjan zoomi ja kuvien jäljen näyttääkin joltain muulta kuin Nikonin halvimmalla pokkarilla kuvatulta. Toisekseen, pitää olla oma auto tai ainakin oma hovikuski. Ei ole kuvaaja eikä mikään, jos vain nyhvää naapurin puskakisoissa eikä vähintään kerran viikossa karauta kolmen tunnin päähän vastaavanlaiseen tapahtumaan. Kolmanneksi, siellä kisoissa tulee olla ihan koko päivä. Ei yhtä luokkaa, ei kolmea tuntia eikä edes puolta päivää, vaan ihan koko päivä, ihan sama vaikka siinä kuluisi sitten 15h tärkeää elinaikaa ajomatkoineen päivineen. Myös kaikki osallistujat tulee kuvata, tai retki on ollut täysin turha. Kotona ne kuvat sitten nimetään ja käsitellään galleriaan mielellään kahden päivän kuluessa, siitäkin huolimatta että ne kaksi seuraavaakin päivää saatetaan olla kuvaamassa. Sähköposteihin vastaillaan ajallaan ja Facebook-sivu pitää pitää ajan tasalla, muuten on ihan erakko ja kyvytön asiakaspalvelijaksi.
Käytännössä tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että jos mamma tai pappa ei osta hienoja kameroita, kituutetaan koko kesä mansikkamaalla ja säästetään tuskalla ansaitut roposet halvimpaan mahdolliseen laitteistoon. Kimppakyydit on pop, kellä nyt on rahaa yksin minnekään ajella. Tästä toki seuraa myös se, että välillä sitten kökötetäänkin 30 kuvaajaa kylki kyljessä, mutta kukapa niitä uniikkeja kuvia nyt haluaisikaan. Koko päivän kärvistely toki pätee aika moniin - nautintoa koko rahan edestä! Kun se kamera kerran on hankittu ja paikan päälle raahauduttu, täytyy käyttää koko tarjottu aika hyväksi. Kotona sitten itketään kun kuvia on ihan liikaa, tunnistaminen on hidasta ja vaikeaa ja kohta pitäisi jo rynnätä seuraavaankin paikkaan, galleriaan ne kuvat tulevat ehkä sitten kahden kuukauden sisään tapahtumasta jos oikein reipas tahti pysyy yllä. Sosiaalinen elämä rajoittuu lähinnä nettiin ja kanssakuvaajiin, unohtamatta toki sitä takuuvarmaa faktaa, että kuvaaja on kuvaajan pahin vihollinen. Pienissä porukoissa sitten kyräillään, haukutaan muut ja vältellään katsekontaktia, jälkikäteen netissä ehkä mutistaan anonyymin nimimerkin takaa miten huonosti sekin taas siellä käyttäytyi.
Palkaksi tästä kaikesta saa ehkä kympin per tapahtuma, mikäli onnistuu kuviaan markkinoimaan ja omistajat niistä riittävästi tykkäävät. Mutta luovuus kukoistaa ja pysyvätpähän ainakin poissa huonoilta teiltä, kun ei ne kuvaajat enää mitään muuta ehdi tai jaksa tehdä.
Kuka sitten on Ihan Oikea Hevoskuvaaja? Ihan ensimmäiseksi pitää ostaa kunnon laitteet. Halvoilla muovileluilla voi heitellä sorsia, näin Canonistina pitää olla vähintään kymppisarjalainen runko akkukahvalla, 70-200mm L-sarjan zoomi ja kuvien jäljen näyttääkin joltain muulta kuin Nikonin halvimmalla pokkarilla kuvatulta. Toisekseen, pitää olla oma auto tai ainakin oma hovikuski. Ei ole kuvaaja eikä mikään, jos vain nyhvää naapurin puskakisoissa eikä vähintään kerran viikossa karauta kolmen tunnin päähän vastaavanlaiseen tapahtumaan. Kolmanneksi, siellä kisoissa tulee olla ihan koko päivä. Ei yhtä luokkaa, ei kolmea tuntia eikä edes puolta päivää, vaan ihan koko päivä, ihan sama vaikka siinä kuluisi sitten 15h tärkeää elinaikaa ajomatkoineen päivineen. Myös kaikki osallistujat tulee kuvata, tai retki on ollut täysin turha. Kotona ne kuvat sitten nimetään ja käsitellään galleriaan mielellään kahden päivän kuluessa, siitäkin huolimatta että ne kaksi seuraavaakin päivää saatetaan olla kuvaamassa. Sähköposteihin vastaillaan ajallaan ja Facebook-sivu pitää pitää ajan tasalla, muuten on ihan erakko ja kyvytön asiakaspalvelijaksi.
Käytännössä tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että jos mamma tai pappa ei osta hienoja kameroita, kituutetaan koko kesä mansikkamaalla ja säästetään tuskalla ansaitut roposet halvimpaan mahdolliseen laitteistoon. Kimppakyydit on pop, kellä nyt on rahaa yksin minnekään ajella. Tästä toki seuraa myös se, että välillä sitten kökötetäänkin 30 kuvaajaa kylki kyljessä, mutta kukapa niitä uniikkeja kuvia nyt haluaisikaan. Koko päivän kärvistely toki pätee aika moniin - nautintoa koko rahan edestä! Kun se kamera kerran on hankittu ja paikan päälle raahauduttu, täytyy käyttää koko tarjottu aika hyväksi. Kotona sitten itketään kun kuvia on ihan liikaa, tunnistaminen on hidasta ja vaikeaa ja kohta pitäisi jo rynnätä seuraavaankin paikkaan, galleriaan ne kuvat tulevat ehkä sitten kahden kuukauden sisään tapahtumasta jos oikein reipas tahti pysyy yllä. Sosiaalinen elämä rajoittuu lähinnä nettiin ja kanssakuvaajiin, unohtamatta toki sitä takuuvarmaa faktaa, että kuvaaja on kuvaajan pahin vihollinen. Pienissä porukoissa sitten kyräillään, haukutaan muut ja vältellään katsekontaktia, jälkikäteen netissä ehkä mutistaan anonyymin nimimerkin takaa miten huonosti sekin taas siellä käyttäytyi.
Palkaksi tästä kaikesta saa ehkä kympin per tapahtuma, mikäli onnistuu kuviaan markkinoimaan ja omistajat niistä riittävästi tykkäävät. Mutta luovuus kukoistaa ja pysyvätpähän ainakin poissa huonoilta teiltä, kun ei ne kuvaajat enää mitään muuta ehdi tai jaksa tehdä.
#18 Livemusiikki elää ja voi ainakin melko hyvin
Jo hetken aikaa on ollut huolta ilmassa, pysyykö livemusiikki hengissä ja onko sille enää minkäänlaista kysyntää. Festarit kuolee käsiin, klubikeikkoja siirretään pienempiin tiloihin, liput eivät kelpaa ja esiintyjälistat alkavat toistaa itseään. Vaan miltä näyttää vuosi 2014?
Näin raskaamman musiikin ystävänä voisin todeta, että aika hyvältä. Metal All Starsista ei ehkä kannata puhuakaan, mutta loppujen lopuksi tämän hetken kaartitarjonta voisi olla huonompikin. Kotimaiset keikkajyrät, kuten vaikkapa ehdottomaan kärkikastiin kuuluvat Stam1na ja Turmion Kätilöt viimeistelevät ja ovat juuri viimeistelleet hyvin kattavat kevätkiertueensa, ja löytyvät jo lukuisten kesäfestareiden listoilta.
Ulkomailtakin on tulossa aika maukasta vahvistusta, kuten esimerkiksi suhteellisen legendaarinen Aerosmith, joka muiden jättien tapaan tulee viimeistään näin eläkeiässä piskuisessa Suomessakin pyörähtämään. Steelfest tarjoilee Vaderia, Deströyer 666:ta ja Baptismia, Tuska on saanut riveihinsä Dimmu Borgirin, Anthraxin ja mahdollisesti viimeistä Suomi-keikkaansa tekevän Emperorin, Jalometalli voi ylpeänä mainostaa Testamenttia ja toisena pääesiintyjänään niinkin pientä tekijää kuin King Diamondia, horrormetallin kiistämätöntä kuningasta. Nummirockissa nähdään W.A.S.P., Behemoth, Stone ja Iced Earth, ensimmäistä kertaa järjestettävä South Park lupaa tuoda kaiken kansan saataville sekä W.A.S.P.in, Skid Row'n kuten myös Europen, Insomnium valtaa Ilosaarirockin, Helloween Karjurockin ja Scorpionsit Kuopion RockCockin. Sonispheressä raikaa Metallica, Slayer ja Danzig. Festareita siis piisaa kierreltäväksi, eikä paha mielikään tule ainakin jos ei vilkuile naapurimaiden festaritarjontaa. Syksyn ja talven klubi- ja hallikeikkoja jäädään taas jännityksellä odottelemaan, mutta ehkä se Mötley Crüekin eksyy vielä tänne näin päätöskiertueensa merkeissä?
Minä ainakin olen aika innoissani, vaikka osa isoista nimistä onkin joidenkin mielestä ehkä jo aikansa nähneitä, moneen kertaan nähtyjä ja valmiita hautaan. Ainut mikä harmittaa on se, että hyvin harva festari enää kiinnostaa ainakaan yhtä päivää enempää. Tällä hetkellä järjestäjät joutuvat lähinnä kamppailemaan keskenään saadakseen edes yhden vetonaulan omaan juhlaansa, mutta miten kävisi jos edes muutamat löisivät hynttyyt yhteen ja yrittäisivät järjestää yhden, vähän Isosta Maailmasta mallia ottavan festarin? Saataisiinko mekin joku miniatyyriversio Wackenista, Sonisphere UK:sta tai Sweden Rockista? Ehkä, mutta yhden järjestäjän varoilla sitä tuskin saadaan aikaan.
Jokainen voi havaita, että livemusiikki kiinnostaa edelleen, mutta ei ehkä tarpeeksi. Tätä hienoa kokemusta pitäisi markkinoida paremmin, siirtää parempiin tiloihin ja tuoda uusia nimiä esille, olivatpa ne sitten kotimaisia tahi ulkomaan tuonteja. Suomi on ulkomailla tunnettu metallikansana, mutta kukapa sitä jaksaa vuodesta toiseen kiertää keikoilla ja festareilla, joissa ei juuri nimet vaihdu ja vetonauloja on tasan yksi?
Näin raskaamman musiikin ystävänä voisin todeta, että aika hyvältä. Metal All Starsista ei ehkä kannata puhuakaan, mutta loppujen lopuksi tämän hetken kaartitarjonta voisi olla huonompikin. Kotimaiset keikkajyrät, kuten vaikkapa ehdottomaan kärkikastiin kuuluvat Stam1na ja Turmion Kätilöt viimeistelevät ja ovat juuri viimeistelleet hyvin kattavat kevätkiertueensa, ja löytyvät jo lukuisten kesäfestareiden listoilta.
Ulkomailtakin on tulossa aika maukasta vahvistusta, kuten esimerkiksi suhteellisen legendaarinen Aerosmith, joka muiden jättien tapaan tulee viimeistään näin eläkeiässä piskuisessa Suomessakin pyörähtämään. Steelfest tarjoilee Vaderia, Deströyer 666:ta ja Baptismia, Tuska on saanut riveihinsä Dimmu Borgirin, Anthraxin ja mahdollisesti viimeistä Suomi-keikkaansa tekevän Emperorin, Jalometalli voi ylpeänä mainostaa Testamenttia ja toisena pääesiintyjänään niinkin pientä tekijää kuin King Diamondia, horrormetallin kiistämätöntä kuningasta. Nummirockissa nähdään W.A.S.P., Behemoth, Stone ja Iced Earth, ensimmäistä kertaa järjestettävä South Park lupaa tuoda kaiken kansan saataville sekä W.A.S.P.in, Skid Row'n kuten myös Europen, Insomnium valtaa Ilosaarirockin, Helloween Karjurockin ja Scorpionsit Kuopion RockCockin. Sonispheressä raikaa Metallica, Slayer ja Danzig. Festareita siis piisaa kierreltäväksi, eikä paha mielikään tule ainakin jos ei vilkuile naapurimaiden festaritarjontaa. Syksyn ja talven klubi- ja hallikeikkoja jäädään taas jännityksellä odottelemaan, mutta ehkä se Mötley Crüekin eksyy vielä tänne näin päätöskiertueensa merkeissä?
Minä ainakin olen aika innoissani, vaikka osa isoista nimistä onkin joidenkin mielestä ehkä jo aikansa nähneitä, moneen kertaan nähtyjä ja valmiita hautaan. Ainut mikä harmittaa on se, että hyvin harva festari enää kiinnostaa ainakaan yhtä päivää enempää. Tällä hetkellä järjestäjät joutuvat lähinnä kamppailemaan keskenään saadakseen edes yhden vetonaulan omaan juhlaansa, mutta miten kävisi jos edes muutamat löisivät hynttyyt yhteen ja yrittäisivät järjestää yhden, vähän Isosta Maailmasta mallia ottavan festarin? Saataisiinko mekin joku miniatyyriversio Wackenista, Sonisphere UK:sta tai Sweden Rockista? Ehkä, mutta yhden järjestäjän varoilla sitä tuskin saadaan aikaan.
Jokainen voi havaita, että livemusiikki kiinnostaa edelleen, mutta ei ehkä tarpeeksi. Tätä hienoa kokemusta pitäisi markkinoida paremmin, siirtää parempiin tiloihin ja tuoda uusia nimiä esille, olivatpa ne sitten kotimaisia tahi ulkomaan tuonteja. Suomi on ulkomailla tunnettu metallikansana, mutta kukapa sitä jaksaa vuodesta toiseen kiertää keikoilla ja festareilla, joissa ei juuri nimet vaihdu ja vetonauloja on tasan yksi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)