#17 Hevosia hevosia!

Hevosvalokuvaus on erittäin suosittu harrastus suomalaisten hevostelijanuorten keskuudessa. Kuluneina vuosina kuvaajien määrä onkin kasvanut varsin räjähdysmäisesti, kun laadukkaiden kameralaitteiden hinnat alkavat olla jo tavallisten kuolevaisten saavutettavissa, eikä hienon kameran kantaminen enää olekaan ammattilaisen yksinoikeus. Lotta Heinonen on yksi Hämeen alueella vaikuttavista aktiivikuvaajista, jotka uhraavat aikansa ja rahansa tähän luovaan lajiin.

Perusjutut kuntoon: nimi, ikä ja nykyinen olotila?
Nimeni on Lotta ja ikää löytyy 20 vuotta. Olen vuoden 2012 ylioppilas ja siitä lähtien olen ollut työttömänä, poislukien satunnaiset sijaisuudet yläasteella.

Koska koet aloittaneesi valokuvaamisen ns. virallisesti? Entä oletko käynyt kursseilla/muuten erillisessä opetuksessa valokuvaukseen liittyen?
Tosissaan aloitin valokuvauksen vuonna 2008, vuosi 2007 kului vielä aiheeseen tutustuen ja kunnon kuvauskaluston puute hiukan hankaloitti tekemistä. Kaiken valokuvaukseen liittyvän olen oppinut itse ja muilta kuvaajakavereilta; olen laiska lukemaan tietoa mistään, opin paremmin tekemällä ja katsomalla muilta mallia. 

Lotta harrastaa itsekin ratsastusta. Tässä hän ja sporttiponi Sanni kesällä 2013 rankkojen estetreenien jälkeen.
Kuva © Mirella Ruotsalainen

Millaisella kalustolla kuvaat, millaisella kalustolla aloitit?
Tällä hetkellä kamerana toimii Canon EOS 60D ja objektiivina on Canon EF 70-200mm f/4L USM. Ensimmäisenä kamerana oli Olympus E-400, sitä käytin viisi vuotta, kunnes alkoi kameran hitaus aiheuttamaan päänvaivaa ja oli aika hankkia hieman parempi runko. Seuraavaksi tuli sitten Canon EOS 40D, joka olikin käytössä vain vuoden. Hetken päähänpistona tuli ostettua vähän uudempi malli, nykyinen 60D. 

Mitä kaikkea ja miten aktiivisesti kuvaat?
Kuvaan lähinnä hevosia eri tapahtumissa, teen myös ns. kotikuvauskäyntejä. Tämän lisäksi kuvailen satunnaisesti muitakin eläimiä, lähinnä koiria.

Vuosi 2013 oli toistaiseksi aktiivisin kuvausvuosi ja olenkin nyt huomannut, että kun sai kuvauskaluston päivitettyä ja hyvää kuvausseuraa, jaksaa käydä useammin kuvaamassa. Viime vuonna kuvattuja tapahtumia kertyi yli 40, kun aikasempina vuosina tapahtumien lukumäärä on jäänyt n. 15.

Missä on kiva käydä kuvaamassa, mitä välttelet ja missä on muuten vaan kurjaa? Miten eri ratsastuslajien kuvaaminen eroaa toisistaan?
Mieluiten kuvaan ulkona ja hyvällä säällä. Tapahtumista ehkä näyttelyt on se mieluisin, johtuen ehkä siitä, että silloin on monta mahdollisuutta saada hyviä kuvia, kun taas esimerkiksi esteratsastuskisoissa se on vain se lyhyt hetki kun voi saada ratsukosta hyvän kuvan esteellä. Toki estekisat ovat myös mieluisia, koska ne etenevät nopeasti ja suorituksissa on toisinaan hieman jännitystäkin mukana. Kouluratsastuskisat ovat hieman puuduttavampia, yhden ratsukon suoritukseen menee suhteellisen kauan ja ratsukot eivät vaihdu niin tiuhaan. Tämän vastapainoksi koulukisoista kuitenkin usein saa niitä hienoja kuvia, kun jaksaa vähän nähdä vaivaa sen eteen. Kaikissa on omat puolensa. Eniten välttelen maneeseissa kuvaamista, kun ei aina tahdo valo riittää sisätiloissa. Parhaina päivinä kuitenkin maneesikuvauskin saattaa onnistua suht hyvin.

Millä aikataululla keskivertokuvauspäivä kuluu? Mitä tapahtuu ennen kuvauspäivää ja sen jälkeen?
Kuvauspäivälle laitan usein tavarat ajoissa valmiiksi aamua varten, aamulla sitten herätys onkin useimmiten 7 tai 8 aikaan ja puolessa tunnissa koitan päästä liikkeelle. Ajomatka vaihtelee puolesta tunnista tuntiin näin 
normaalisti, joissakin tapauksissa ajomatka voi olla parikin tuntia. Kun saavun kisapaikalle, pyrin nopeasti löytämään hyvän kuvauspaikan, jotta saan mahdollisimman monesta ratsukosta kuvia enkä myöhästy ensimmäisistäkään suorituksista. En pidä taukoja kesken luokkien, ainoastaan silloin kun itse kisassa on tauko. Kuvauspäivä saattaa kestää viidestä kymmeneen tuntia, riippuen omasta jaksamuksesta ja tapahtuman pituudesta. Kotona olen useinmiten neljän aikoihin tai sen jälkeen. Kilpailupäivän päätteeksi pyrin saamaan kuvat julkaisukuntoon jo samana päivänä, tai viimeistään seruaavana.

Kauan olet myynyt, mainostanut ja jakanut kuviasi eteenpäin? Onko kuvien suosiossa näkynyt esim. parin viimevuoden aikana nousua tai laskua? Jos, niin mistä luulet sen johtuvan?
En ole pahemmin mainostanut kuvagalleriaani, kilpailijat ja hevosten omistajat ovat löytäneet sen varsin hyvin itsekin. Viimeaikoina olen kuitenkin alkanut panostamaan mainostukseen enemmän ja vasta viimevuonna taisin myydä ensimmäiset kuvat. Alkuunsa se olikin pientä hakemista, mitä uskaltaa hinnaksi laittaa, kuvan hinta vaihteli aina eurosta kuuteen euroon. Viimevuonna myös alkoi suosio nousta kuvien suhteen, luultavastikin johtuen siitä, että kävin suosituilla foorumeilla ilmoittamassa aina jos olin jossakin tapahtumassa kuvaamassa.

Oletko ajatellut kehittää harrastuksesta sivutyötä, ammattia, hankkia y-tunnusta tai pysytellä vain (aktiivi)harrastajana? Millaista palautetta olet saanut kuvista tai toiminnastasi?
Aion pitää kuvaamisen harrastuksena, en halua että se tekemisen ilo viedään pois muuttamalla tämä ammatiksi. Teen sitä silloin kun itseäni huvittaa. Kaikki saamani palaute on ollut hyvin positiivista. Hienoa on myöskin se, että vaikka annankin vesileimallisia kuvia (vielä toistaiseksi) ilmaiseksi, on moni nähnyt sen vaivan että kiittää henkilökohtaisesti kuvista. 

Tavoitteet vuodelle 2014?
Tänä vuonna tavoitteena on vain kuvata mahdollisimman monissa tapahtumissa, kuitenkaan viettämättä koko vapaa-aikaa kuvausreissuissa.

Käy vierailulla Lotan kotisivuilla ja kuvagalleriassa!

#16 Osiin pilkottu Hannibal

Vuosien varrella TV-draamasarjat ovat muuttuneet suuntaan jos toiseen useampaankin kertaan ja enemmän kuin on varmasti edes mahdollista laskea. Nykyisin suurin osa draamasarjoista on jatkosarjoja, joita täytyy seurata hyvinkin intensiivisesti tai muuten putoaa helposti kärryiltä. Hyvä puoli näissä sen sijaan on se, että juoni on yhtäläinen ja jatkuva. Toisaalta on olemassa myös niitä sarjoja, joita voi seurata tippumatta kärryiltä, vaikka yksi tai kaksikin jaksoa jäisi välistä. Näissä huono puoli taas on vastaava – juoni ei välttämättä ole erityisen yhtenäinen, kun jaksoista on pyritty tekemään mahdollisimman hyvin itsenäisesti toimivia.

Olen itse seurannut useampaa sarjaa alkaen Salatuista elämistä mitä erilaisimpiin rikostutkintasarjoihin. Erityisesti pidin aikoinaan Suomessakin näytetystä Pako-sarjasta, vaikka sen myöhemmät tuotantokaudet eivät enää olleetkaan yhtä hyviä kuin ensimmäinen. Uusimmista sarjoista olen seurannut aktiivisesti muiden muassa Hannibalia, jonka ensimmäinen (ja toistaiseksi ainut Suomessa esitetty kausi) perustuu löyhästi Thomas Harrisin romaaneihin samaisesta hahmosta. Mielestäni tämä sarja on kaikinpuolin mainio – sen traileri herätti aikoinaan Hannibal-fanin mielenkiinnon välittömästi, siitä tuli aina tunne, että seuraavakin jakso on pakko nähdä, sarjan hahmot ovat persoonallisia ja mielenkiintoisia. Henkilökohtaisesti pidän tästä sarjasta erityisesti sen juonen vuoksi, mutta myös siksi, että vaikka juoni jatkuu jaksosta toiseen, se silti etenee tarpeeksi hitaasti, jotta yhden jakson välistä jääminen ei haittaa. Lisäksi hahmot kehittyvät sopivaa tahtia, jotta ne eivät jää tylsästi seisomaan paikalleen, eikä tarina myöskään siksi polje paikallaan. Sarja seuraa myös riittävän uskollisesti kirjan ja elokuvien maailmaa, jotta niihin perehtynyt katsoja ei jää liikaa laskeskelemaan eroavaisuuksia.

Ehdottomasti kuitenkin yksi parhaita tämän kyseisen sarjan ominaisuuksia on se, että se tarjoaa jatkuvasti katsojalle uutta ajateltavaa. Mukaan liittyy perinteiseen rikossarjatyyliin lähes joka jaksossa uusi lyhyesti vieraileva hahmo, joista kukaan ei kuitenkaan vie liikaa huomiota sarjan päähenkilöiltä.

Omasta mielestäni tätä sarjaa voisi lähes verrata elokuvaan, sillä ainakin laadultaan se on huomattavasti parempi kuin osa näkemistäni elokuvista. Sarjan käsikirjoitukseen on selkeästi panostettu, tarinankulku on mietitty huolellisesti, eikä näyttelijävalinnatkaan ole huonoimmasta päästä. Suosittelen ehdottomasti sarjan  katsomista, mikäli vain aihe on kiinnostava!

#15 Keitä ne on ne sankarit...

Valkokankaalla on viime vuosina nähty toinen toistaan näyttävämpiä supersankarielokuvia, joista suurin osa on yltänyt kansainvälisiksi menestyksiksi. Batman, Teräsmies ja muut tunnetut supersankarit ovat siirtyneet lehtien sivuilta liikkuvaksi kuvaksi ja säilyttäneet silläkin osastolla suosionsa jo vuosikymmenten ajan. Elokuvaamisen tekniikoiden kehittyminen ja erikoistehosteet ovat mahdollistaneet supersankareiden tuomisen valkokankaalle, mutta näyttävyys ei yksinään riitä selittämään genren suosiota. Mikä siis on syy supersankarielokuvien kasvavalle suosiolle?

Ensimmäiset supersankarit ovat nähneet päivänvalon 1900-luvun alkupuoliskolla. Supersankarin idea on pysynyt alkuajoistaan lähtien hyvin muuttumattomana ja tämän päivän sankarit ovatkin saaneet alkunsa jo vuosikymmeniä sitten. Esimerkiksi kuten jo aiemmin mainittua, Batman ja Teräsmies ovat seikkailleet sarjakuvien sivuilla ja televisiossa jo 1930-luvulla. Avengers-tiimin jäsenet puolestaan ovat taistelleen pahaa vastaan 1960-luvulta lähtien, poikkeuksena Kapteeni Amerikka, joka esiintyi sarjakuvissa ensimmäistä kertaa jo vuonna 1941. Sarjakuvakustantaja Marvel toi supersankarit suuren yleisön tietoisuuteen 1960-luvulla, ja siitä lähtien supersankarigenre on kasvanut ja laajentunut kattamaan sarjakuvien lisäksi myös television ja elokuvat.

Supersankarielokuvien suosiota voidaan selittää useammalla tavalla. Ensimmäiset Teräsmies-elokuvat olivat toki oman aikansa menestyksiä, mutta ne eivät tarjonneet järin uskottavaa kuvausta lentävästä supersankarista. Sen sijaan uusin Teräsmieskuvaus Man of Steel (2013) on realistinen ja katsojan on helppo uskoa, että Teräsmiehen kaltaisia sankareita on todella olemassa. Nykypäivän erikoistehosteet tekevät sankareista ja heitä ympäröivästä maailmasta uskottavia, jolloin katsojan on helpompi eläytyä sekä elokuvaan, että itse sankariin. Näyttävät, realistiset ja toimintarikkaat elokuvat tarjoavat helposti katsottavaa viihdettä ja antavat katsojalle mahdollisuuden irrottautua arjen ongelmista ja uppoutua supersankareiden maailmaan. Realistiset tehosteet puolestaan antavat puitteet uskottavalle kerronnalle: katsojan on helpompi eläytyä tarinaan, kun elokuva näyttää aidolta.

Elokuvien juoni seuraa yleensä suurinpiirtein samaa kaavaa: tavallinen ihminen saa yliluonnollisia kykyjä, joiden avulla hän pystyy taistelemaan oikeuden puolesta, ja jotka tekevät hänestä sankarin muiden ihmisten silmissä. Elokuvissa tuodaan monesti myös esiin konflikti sankaruuden ja tuntemattomuuden välillä. Sankari joutuu yleensä peittämään todellisen identiteettinsä suojellakseen sekä itseään että rakkaitaan, eikä näin voi koskaan tulla tunnetuksi omana itsenään. Tällainen juonikulku vetoaa moniin ihmisiin, sillä kukapa ei haluaisi olla sankari edes kerran elämässään.

Syytä supersankarielokuvien suosioon voidaan etsiä myös maailman nykyisestä tilasta. Sankarit symboloivat toivoa ja turvallisuutta ja luovat mielikuvia paremmista ajoista. Erityisesti sota-aikoina elokuvat ovat antaneet mahdollisuuden käsitellä poliittisia aiheita vertauskuvin, ja tätä keinoa käytetään hyväksi nykyäänkin. Supersankarin voitto vihollisesta voidaan rinnastaa esimerkiksi sodan loppumiseen ja rauhan ajan alkuun, tai yleisemmin hyvän voittoon pahasta. Elokuvien vertauskuvat eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään sotiin ja konflikteihin, vaan myös muita aiheita käsitellään supersankareiden kautta. Esimerkiksi uusimmissa X-Men-elokuvissa käsitellään jo 60-luvulta asti X-Men-sarjakuvissa pinnalla olleiden kansalaisoikeuksien ja rasismin lisäksi erilaisten vähemmistöjen oikeuksia ja asemaa nykyajan yhteiskunnassa.

Uusia supersankarielokuvia on ilmestynyt viime vuosina valtava määrä. Valkokankaalla nähdään vuosittain tuttujen supersankarielokuvien jatko-osia, ennakko-osia ja spin-off-elokuvia, jotka liittyvät suoraan edellisiin osiin tai tarjoavat laajemman näkökulman supersankareiden maailmaan. Elokuvat markkinoivat toisiaan – kun yhdestä elokuvasta tutut sankarit seikkailevat useissa elokuvissa tai tekevät vierailuja oman sarjansa ulkopuolella, katsojan on helpompi eläytyä useamman elokuvan tapahtumiin ja maailmaan. Erilliset elokuvat luovat yhteinäisen universumin, joka entisestään helpottaa uusien supersankarielokuvien tekemistä ja markkinoimista.

Supersankarielokuvien suosiota ei voi selittää vain yhdellä tai kahdella syyllä. Syitä elokuvien katsomiseen on yhtä monta, kuin katsojiakin. Toisille erikoistehosteet ja toimintakohtaukset ovat syy katsoa erilaisia supersankarielokuvia, toiset puolestaan pitävät elokuvista niiden monitasoisuuden ja vertauskuvallisuuden takia. Suurin osa katsojista kuitenkin palannee elokuvien pariin lähinnä niiden viihdearvon takia. Isolla rahalla tuotetut supersankarielokuvat on kirjoitettu, näytelty ja tuotettu niin, että ne sopisivat mahdollisimman suurelle yleisölle – ja se onkin supersankarielokuvien menestyksen salaisuus. Viihdearvoltaan suuret elokuvat saavat katsojan palaamaan saman elokuvasarjan pariin, ja todennäköisesti myös tutustumaan uusiin saman genren, ja monessa tapauksessa saman tuottajan elokuviin.

Vaikka supersankarielokuvat saattavat vaikuttaa toistensa kopioilta tai yrityksiltä tahkota rajaa jatko-osien jatko-osilla, niillä on kuitenkin oma vankkumaton paikkansa elokuvateollisuudessa. Supersankarit ovat olleet suosittuja vuosikymmenien ajan, ja uusien elokuvien myötä suosio varmasti kasvaa edelleen. Viihde vetää katsojia, ja sitä supersankarielokuvat nimenomaan ovat – viihdettä, jonka pariin katsoja mielellään palaa uudelleen ja uudelleen.

#14 Sananen Pojasta

Poika (2002, ohj. Chris & Paul Weitz) on leppoisa komedia, jonka päähenkilöinä pyörivät tyhjäntoimittaja Will sekä koulukiusattu Marcus. Heidän tiensä kohtaavat, kun muutaman mutkan kautta Will päätyy Marcuksen äidin ystävän kanssa treffeille, joiden jälkeen Will ja tämä äidin ystävä saattaa Marcuksen kotiinsa. Sieltä he löytävät pojan yh-äidin, Fionan, sohvalta lähes kuolleena lääkeyliannostuksen jäljiltä. Äidin itsemurhayritys herättää Marcuksen heidän yksinäisyyteensä, ja hän päättää hankkia heidän ympärille luotettavia ihmisiä tueksi ja turvaksi.

Elokuvan alussa keski-ikäinen Will on hyvin itsekeskeinen, työtön mies, jolla ei ole kunnollisia ihmissuhteita tai oikein mitään muutakaan sosiaalista elämää. Hän uskottelee itsellensä nauttivansa yksinäisyydestä ja sen suomista vapauksista, eikä suostu huomaamaan ystävien tai muiden läheisten ihmisten todellista tarvetta. Elokuvan teemaksi onkin valittu se fakta, ettei kukaan todellisuudessa pärjää yksin, vaan jokainen tarvitsee jonkun rinnalleen. Teemaa tuodaan varsin vahvasti esille pienillä yksityiskohdilla; yhtenä näistä esimerkiksi Bon Jovin lyriikkaa Santa Fe-kappaleesta, josta on poimittu lausahdus "no man is an island".

Jotta päähenkilöt saataisiin mukavasti sidottua yhteen, on myös Marcus hyvin yksinäinen hahmo. Hänellä ei ole ystäviä vaan päinvastoin, koulussa ja koulun ulkopuolella häntä kiusataan rajuin ottein. Kotonakaan nuori poika ei voi olla täysin oma itsensä, vaan hänen äitinsä kieltää omien mielipiteiden esiintuomisen ja saa Marcuksen tuntemaan olevansa velvollinen miellyttämään äitiään parhaansa mukaan. Ensikohtaamisen jälkeen Marcus ryhtyy vierailemaan Willin luona koulupäivien jälkeen, ja hiljalleen he tutustuvat toisiinsa, vaikka Will ei mainittavan innokas olekaan uudesta ystävästään. Kuin huomaamatta hahmojen välille syntyy symbioosimainen suhde: molemmat saavat kipeästi tarvitsemaansa seuraa, tukea ja ystävän. Ovelalla Marcuksella on myös taka-ajatuksena saada Will ja Fiona yhteen, ja tätä yritystä hän avittaa kutsumalla Williä mukaan perheen tapahtumiin, lounaalle ja muuhun ajanviettoon Willin vastusteluista huolimatta.

Yksinäisyys tuodaan elokuvassa monin tavoin esille, se ei rajoitu pelkästään Willin ja Marcuksen elämiin. Will hakee helppoa seuraa yksinhuoltajaäideistä, Marcus ei suinkaan ole koulun ainut yksin jäänyt lapsi ja surkea Fionakin on kovasti vailla ihmissuhteita. Elokuvan puolen välin tienoilla Will tutustuu uuteen naiseen, Racheliin, ja hän haluaa Marcuksen esittävän poikaansa päästäkseen paremmin mukaan yksinhuoltajaäidin elämään. Huijaus kuitenkin paljastuu pian, jonka seurauksena Will purkaa surunsa hiukan huonosti kanavoiden Marcukseen ja menettää pian myös hänet. Jäädessään uudelleen täysin yksin ymmärtää Will olevansa varsin surkea yksilö, heräten todella siihen toteamukseen, ettei ole tehnyt tai saavuttanut elämässään oikeastaan yhtään mitään.

Tämän heräämisen jälkeen Will päättää tehdä täyskäännöksen ja auttaa myös Marcusta parhaansa mukaan. Myös muut Willin ympärillä aiemmin olleet henkilöt huomaavat tämän uudistumisen, muuttumisen halun ja ystävän vuoksi uhrautumisen, joka saa monet mielipiteet muuttumaan ja vanhat tuttavat palaamaan ystävinä Willin rinnalle. Varsinainen happy ending: ypöyksinäisestä, katkerasta ja sulkeutuneesta miehestä kuoriutuukin läheisistään huolehtiva ja rakastettava ystävä.

#13 Mullistava elämä

Pleasantville - onnellisten kaupunki (1998, ohj. Gary Ross) kertoo sisaruksista Davidista (Tobey Maguire) ja Jenniferistä (Reese Witherspoon), jotka päätyvät erikoisen tapahtumasarjan kautta 50-luvun mustavalkoiseen televisiosarjaan – Pleasantvilleen. Sarja kertoo kuvitteellisesta pikkukaupungista jossa kaikki on täydellistä, jossa elämä on kaikin puolin miellyttävää ja rutiininomaista. Sarjaan mieltynyt hiljainen ja introvertti David onkin kaupungissa kuin kotonaan, mutta kapinallisempi ja pinnallisempi Jennifer ei sopeudukaan täydelliseen miljööseen yhtä vaivattomasti. Sisarusten saapumisen jälkeen kaupungissa alkaa tapahtua muutoksia, joihin kukaan kaupungin asukkaista ei ole varautunut.

Tarinan alussa Pleasantville on mustavalkoinen, mutta vähitellen kaupunki alkaa värjääntyä. Ensin ruusu muuttuu punaiseksi, lopulta kokonaiset ihmiset muuttuvat mustavalkoisista värillisiksi. Muutoksen aiheuttavat Davidin ja Jenniferin saapumisesta johtuvat tahalliset ja tahattomat teot ja niistä johtuvat tunteet, joita kaupungin asukkaat eivät aikaisemmin ole kokeneet. Rutiineihin ja ennalta-arvattavuuteen tottuneille asukkaille muutos on kauhistuttava. Värit ja niiden myötä tunteet edustavat mustavalkoisuuteen tottuneille ihmisille kaaosta ja arvaamattomuutta, ja vastakkainasettelu kulminoituukin värillisiksi muuttuneiden ihmisten syrjintään ja väkivaltaisuuksiin. Lopulta koko kaupunki muuttuu värilliseksi ja silloin viimeistenkin muutosten vastustajien on otettava vastaan muutos, ja sen mukana elämän ennalta-arvaamattomuus. 

Elokuvassa käsitellään hyvin suoralla tavalla suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden hyväksymistä. Mustavalkoisten ja värillisten ihmisten suhde on selkeä viittaus rasismiin ja syrjintään. Kaupungissa annetaan määräyksiä, jotka rajoittavat värillisten asukkaiden liikkumista ja elämää, samoin muutokseen eli tunteisiin johtavat asiat kielletään. Nämä toimet ovat varsin suoria vertauskuvia esimerkiksi Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa ja puolivälissä vallinneisiin asenteisiin. Koko kaupungin värjäytyminen tarinan lopussa sen sijaan heijastelee asenteiden ja ennakkoluulojen murtumista, sekä erilaisuuden hyväksymistä – vaikka muutos ei välttämättä ole kaikille helppo, sen on kuitenkin tapahduttava, jotta kaikilla ihmisillä on yhtäläiset edellytykset elää tasavertaisina.

Ihmisoikeuksien lisäksi elokuvassa on erittäin vahvasti läsnä muutoksen hyväksyminen ja se, että muutosta ei voi välttää loputtomiin. Mustavalkoisen muuttuminen värilliseksi on elokuvan ilmeisin muutos, mutta ei suinkaan ainoa. Idyllinen, naiivisti 50-luvun ihanteita noudattava kaupunki muuttuu vähitellen modernimmaksi. Tätä on kuvattu elokuvassa esimerkiksi musiikin ja taiteen muutoksella, ensin pop vaihtuu rokkiin ja lopulta pikaruokaravintolan ikkunaan ilmestyy rohkea muotokuva alastomasta naisesta. Mustavalkoiset kaupunkilaiset eivät kuitenkaan ota näitäkään avosylin vastaan, vaan musiikin soittaminen kielletään ja ikkunamaalaus rikotaan. Mutta lopulta, kun kaupunki on muuttunut kokonaan värilliseksi, konservatiivisimmatkin asukkaat huomaavat, että muutoksen mukana tulee myös paljon hyvää. Uudet tavat ja arvot syrjäyttävät vanhat ja ennalta-arvaamattomuus ei olekaan enää vain huono asia. Tämän saa kokea erityisesti pieneen kaupunkiin mieltynyt Jennifer, joka kirjoista ja opiskelusta kiinnostuttuaan päättääkin jäädä Pleasantvilleen Davidin palatessa takaisin kotiin. 

Elokuva toteutustapa on hyvin kirjaimellinen, mutta toisaalta viehättävä. Mustavalkoisen, idyllisen kaupungin hidas muuttuminen värilliseksi on tehokas keino kuvata elokuvan teemoja. Yksinkertainen tehokeino antaa mahdollisuuden käsitellä ajoittain vaikeitakin aiheita syvällisemmin ja katsoja saa mahdollisuuden tulkita elokuvan tapahtumia omalla tavallaan. Elokuvan miljöö on onnistunut, samoin kuin elokuvan kerrontaa ja tapahtumia tukeva musiikki. Tarina pysyy koossa alusta loppuun ja elokuva antaa katsojalle positiivisen kuvan niin muutoksesta kuin sen mukana tapahtuvasta kehityksestäkin.

Elokuvan kantava teema on muutos ja sen hyväksyminen, ja toisaalta myös muutoksen välttämättömyys. Konkreettiset muutokset elokuvan hahmojen asuinympäristöissä sekä muutokset ihmisissä itsessään antoivat edellytykset kehitykselle, jonka myötä jokainen elokuvan hahmo oppi jotain uutta sekä itsestään että muista. Uudet arvot ja tavat valtasivat alaa ja samalla hahmot ymmärsivät, että vanha tapa elää ei välttämättä olekaan paras mahdollinen. Vanhoihin kaavoihin kangistuneet ihmiset saivat vihdoin mahdollisuuden toteuttaa itseään ja elää omannäköistään elämää. Tämä kehitys ei olisi ollut mahdollinen ilman Davidin ja Jenniferin tahallisesti tai tahattomasti aiheuttamia pieniä muutoksia, jotka lopulta johtivat kokonaisen elämäntavan muuttumiseen. 

#12 Kuolleita runoilijoita

Kuolleiden runoilijoiden seura on yhdysvaltalainen Oscar-palkittu elokuva vuodelta 1989. Se on Peter Weirin ohjaama sisäoppilaitosdraama. Elokuva kertoo 1950-luvun poikakoulusta, johon saapuu uudeksi äidinkielen opettajaksi herra John Keating, joka pyrkii innostamaan oppilaitaan vapaan ajattelun ja taiteen äärelle. Koulun tapahtumia, tunnelmia ja elämää käydään päähenkilö Toddin kautta, joka auttaa katsojia samaistumaan sisäoppilaitokseen tulemalla sinne itsekin uutena oppilaana. Keating on Toddin hahmon antagonisti, heidän luonteensa ovat erityisesti ensikohtaamisella kuin yö ja päivä. Tarina sijoittuu kuvitteelliseen Welton Academyyn Vermontissa ja se kuvattiin St. Andrew’s schoolissa Delawaressa. Kuolleiden runoilijoiden seurasta on myös julkaistu kirja, jonka on kirjoittanut Nancy H. Kleinbaum.

Vaikka elokuva on yli 20-vuotta vanha, se kertoo aiheesta, joka ei tänä päivänäkään vanhene. Weirillä on ollut selkeä näkemys siitä, mitä haluaa katsojilleen antaa ja on tuonut sen kauniilla ja yksinkertaisella toteutuksella julki. Avaramielinen, hiukan kapinallishenkinen opettaja tuo tiukan kurin keskelle oman säväyksensä, kannustaen myös oppilaitaan kyseenalaistamaan normaaliksi totuttuja tapoja ja ajatuksia. Keating kannattaa ajatusta "tartu hetkeen", mikä tarttuu nopeasti muihin oppilaisiin. Ujo, arka ja hiukan syrjäytynyt Todd ymmärtää ajatuksen vasta aivan elokuvan lopussa, kun hetkeen tarttuminen meinaa olla jo liian myöhäistä. Elokuvan teemana käsitellään valtaa pitävien henkilöiden reaktioita luovempien, vapautta kaipaavien henkilöiden (tässä tapauksessa oppilaiden ja opettajan) ajatuksiin, ideoihin ja palavaan tekemisen haluun.

Elokuvan tarina oli mielestäni kaunis ja ajatuksia herättävä. Elokuva kuvaa hyvin myös tänäkin päivänä monien nuorten ongelmia, kuten esimerkiksi yhteiskunnan painostusta. Elokuvasta huokui omien unelmiensa tavoittelu ja luovuuden löytäminen.