tiistai 29. marraskuuta 2011

#009 - Rockwalli

Rockwalli Vuoltsussa 12.11.
Kuva Mirella Ruotsalainen
Rockwalli on viiden nuoren jannun yhtye, joka perustettiin vuonna 2009 nimellä Riffraction. Riffractionin aikaan laulukielenä oli englanti, mutta englannin vaihtuessa suomeksi vaihtui myös nimi Rockwalliin. Bändissä vaikuttaa laulaja Valtteri Aaltonen, kitaristi Sampsa Rättäri, toinen kitaristi Anton Äikäs, basisti Alex Hautamäki ja rumpali Jimi Hautamäki.

Jokaisen jäsenen mielestä taival on lähtenyt hyvin käyntiin, ja siitä todisteena onkin vuoden 2011 bändikisa Tampere Ilmiön hopeasija. "Meillä on kotiasiat kunnossa ja musiikki on kiva elementti", toteaa Valtteri. Parivuotisen taipaleen ehdottomaksi kohokohdaksi nousee toukokuussa 2011 julkaistu EP.

Soittaminen on jokaiselle jäsenelle tärkeää ja Rockwalli on vahvasti suuntaamassa eteenpäin. Viiden vuoden päässä pojat näkevätkin itsensä keikoilla ja studiossa, edelleen samassa porukassa. Kaksi vuotta on sujunut mallikkaasti, eikä kukaan koe kohdanneensa hetkiä, joiden takia tekisi mieli lopettaa. Myöskään tälläiseen johtavia tapahtumia ei osata kertoa: ainoaksi syyksi voisi Sampsan mukaan koitua se, jos jokaisen sormet katkeaisi. "Sehän on silleen että kyllähän ihmisten pitää osata sopia. Kyllä tapella saa mutta kyllä asiat pitää osata sopia", toteaa Anton, kun mainitaan jäsenten keskeisistä riidoista.

Varsinaisia tavoitteita ei kukaan yhtyeelle kuitenkaan myönnä, pitkää uraa ja mahdollisesti jos työksi saisi soittaa. Valtteri toteaa Rockwallin ainoaksi tavoitteeksi olla seuraava Rockwalli, muihin bändeihin tätä on turha verrata. Muusikon ura ammattina on jokaisen vastaus myös kysymykseen henkilökohtaisista tavoitteista musiikin parissa. Pojat meinaavat myös, että musiikin lisäksi ei paljoa muuta aiota tehdä. Koulua kuitenkin käydään, jotta on jotain pohjaa mistä lähteä jos muusikon ura ei jostain syystä lähdekään toivotulla tavallla liikkelle.

Rockwallin taustalla on perheen muodossa ammattimuusikkoina uraa tehneet Popedan kitaristi Costello Hautamäki sekä Mustien Enkeleiden laulaja Jussi Aaltonen. Varsinaisesta siivellä menestykseen kipuamisesta ei kuitenkaan puhuta, vaan nuoret soittajat vakuuttavat tekevänsä kaiken työn itse. Rockwallin keikkamyyjä Mimi Mannila toteaa väliin kokeneiden muusikoiden toki auttavan välttämään pahimpia mokia, mutta mainitsee myös sen, että Rockwallin musiikki perustuu siihen että itse tehdään ja itse päätetään.

Koulunkäyntiin Rockwallin mainitaan vaikuttavan pääasiassa positiivisesti. Viikonloppuna olevien keikkojen odotus auttaa jaksamaan kouluviikoista, ja keikkatahti koitetaan pitää sen verran rauhallisena ettei kukaan väsähdä. Valtteri toteaa opettajansa sanoneen, kuinka paljon aurinkoisempana hän koulussa on oltuaan viikonlopun keikalla.

Keväällä 2012 Rockwalli julkaisee seuraavan sinkun ja pitkäsoiton, ja seuraavan kerran lavalla bändi nähdään 8.12. Helsingin Gloriassa.
Bändin kotisivut ja keikkakalenteri löytyy osoitteesta www.rockwalli.com

torstai 10. marraskuuta 2011

#008 - Popeda: Voitto

Yli kolmekymmentä vuotta tahkonnut Popeda julkaisi vuonna 2008 Täydelliset Miehet-albumin, joka oli jättimenestys. 26.10. kauppoihin ilmestyi uusi, paljon odotettu Voitto. Levy on järjestyksessä yhdeksästoista, joten kokemuksesta ei ainakaan ole pulaa. Laulaja Pate Mustajärvi ja kitaristi Costello Hautamäki hoitavat tuttuun tapaan valtaosan sanoituksista. Vierailemassa on kuitenkin myös mm. sanoittajalegenda Vexi Salmi sekä Kotiteollisuus-yhtyeen solisti Jouni Hynynen.

Jo ensimmäisestä kappaleesta ei ole epäilystäkään, mikä yhtye levyllä soittaa. Pate on selvästi mitä parhaimmassa kunnossa, lauluosuudet ovat vahvoja ja taattua Popeda-laatua. Kitara soi komeasti, ja myös basisti Jyrki K. Melartin näppäilee kieliä jopa hiukan tavallista irroittelevammin. Kappaleet ovat tyyliltään 80-luvun levytyksiä muistuttavia, kuitenkin taidon ja kokemuksen kyllästämiä. Hääkellot soi, Ilmalaiva, Kaarina ja Mä mokasin ovat kiekon hitaammat raidat, Pohjasakkaa taasen jälleen yksi taidonnäyte Costellon monipuolisuudesta artistina. Hannu ja Kerttu on uudenlainen rakkaustarina ja loput kappaleet ovat perus rock-revittelyä.

Voitto on levy, joka jakaa mielipiteitä uskollisempienkin Popeda-fanien keskuudessa. Jotkut eivät pidä sitä edellisten julkaisujen tasoisena, kun taas osa on aivan levyn pauloissa. Kaikenkaikkiaan albumi on mainio tuotos, jota kuuntelee mielellään useammankin kerran. Levy on helppo ja mukava kuunnella, kaikki sanoitukset eivät ehkä ensimmäisellä kuuntelulla aukea, mutta eivät ne sitä vaadikaan.

#007 - Klamydia: Loputon luokkaretki

7.9.2011 julkaistiin punkbändi Klamydian uusin albumi, joka kantaa nimeä Loputon Luokkaretki. Levy on kaksiosainen, toinen kiekko on studioalbumi ja toinen sisältää kokonaisen livetallenteen vuoden 2010 Wanaja-festareilta. Se edustaa edellisen, vuonna 2009 julkaistun, Rujoa taidetta-levyn tapaan hiukan aikuisempaa linjaa, osoittaen että myös vanhat punkkariäijät osaavat tehdä tyylikkäitä kappaleita. Enään ei lauleta seksistä ja viinasta, vaan nyt teksteihin on valittu hiukan kantaaottavampia aiheita.

Loputon Luokkaretki ei petä vanhojen fanien luottamusta, ja toimii mainiosti myös uusien kuuntelijoiden tutustumislättynä. Eritoten raidat Suomalainen tarina, Pelasta!, Kaikki hyvä, Yksi laki ja Luonto kostaa keskittyvät nykymaailman asenteisiin ja itsekyyden yleistymiseen. Kevennyksen virkaa toimittaa Idols-jämien hoitokoti, Torso-orkesteri Raajattomat ja Paras perse (of the universe), loput puolet levystä ovat melko peruskauraa.

Mitään uutta ja huikeaa albumilta ei löydy, mutta se on hyvä jatko Rujolle taiteelle. Kappaleet tuntuvat viimeistään muutaman kuuntelukerran jälkeen tutuilta ja sulautuvat vanhan tuotannon joukkoon, mikä ei ehkä kuitenkaan ole huono asia. Soitannan suhteen ei ole juuri uudistuksia tehty, samantapaista löytyy vanhemmiltakin levyiltä. Loputon Luokkaretki on kuitenkin hiukan entistä vakaammalla keskittymisellä tehty, yhtye tuntuu jo kasvaneen yli pahimpien rivoilurallien.

lauantai 8. lokakuuta 2011

#006 - vähän erilainen elämä

Lähes jokainen on jossain vaiheessa elämäänsä haaveillut urasta kaikkien tuntemana muusikkona, ja useimmiten juuri se laulajan pesti on ollut himoittu. Olisihan se hienoa villitä valtava yleisö vain astumalla esiin, ja olisihan se hienoa että rahaa virtaa ovista ja ikkunoista ainoastaan pari laulua laulamalla. Muusikon ura ei kuitenkaan todellisuudessa pelkkää ruusuilla tanssimista ole, vaan usia haasteita tulee eteen jatkuvasti. Näihin haasteisiin liittyviä kysymyksiä pääsin kysymään Mustien Enkeleiden laulajalta, Jussi Aaltoselta.

Lukemattomien muiden tapaan Jussi aloitti urasta haaveilun jo pienenä, 10-vuotiaana jo harjoiteltiin sukutilalla serkkujen kanssa ilmakitaran rämpyttelyä. Päätös laulajaksi alkamisesta tuli selväksi jo pienenä ja musikaalinen suku oli tottakai tätä heti tukemassa. Jussin eno, Pauli Mustajärvi (Popeda), etupäässä näyttämässä hyvää esimerkkiä siitä, miten homma hoidetaan. Jussi ei kuitenkaan miellä päässeensä nykyiseen pisteeseen varsinaisesti sukulaissuhteiden avulla, mutta myöntää että hyötyä on toki ollut Popedan keikoilla tuurailusta vara-Patena. Kaikki työ on kuitenkin tehty itse, eikä kukaan ole ollut kädestä pitäen kertomassa mitä tehdä.

Muusikon ura alkoi kunnolla 80-luvun punkbändeillä (mm. Täystuho ja Fuckers), joiden nimi saattoi vaihtua jokaisissa harjoituksissa uuteen. Ensimmäiset keikat tehtiin nimellä JP Aaltonen & Lämmin Vaunu. Tästä seuraava projekti olikin jo Mustat Enkelit, joka kerättiin kasaan vuonna 2002 alunperin vain yhtä keikkaa varten. Nyt edessä on kuitenkin jo kymmenvuotisjuhlat, ja Jussin sanojen mukaan tahti vain kiihtyy.

Vaikka tie huipulle on vanhan sanonnan mukaan pitkä ja raskas, jaksetaan sitä silti useita kymmeniä vuosia tehdä. Syy tähän on Jussin sanojen mukaan rakkaus lajiin: kun polte tulee sisältä, ei siihen voi väsyä.

Pelkkä keikkailu ja levynteko käy äkkiä vähän yksitoikkoiseksi, ja Aaltosella onkin monta rautaa tulessa. Perheen ja Mustien Enkeleiden lisäksi hän tekee duo-keikkaa yhtyeen kitaristin kanssa, ja viimeistelee parhaillaan opintojaan lähihoitajaksi. Haastattelu tehtiinkiin KRISun tiloissa, jossa Jussi on työssäoppimassa.
Kaikki osat tasapainottavat toisiaan tehokkaasti. Enkeleiden kanssa on hieno pitää iso yleisö hyvissä fiiliksissä, duon kanssa voi tehdä keikkaa vähän intiimimmin, lähihoitajana saa todella auttaa muita ja oma perhe on paras keino hellittää stressiä. Aikataulu on kuitenkin tiukkaa, ja tentteihin lukemiset sijoittuukin keikkabussiin, hotellihuoneisiin ja backstagelle. Lavalla muusikon täytyy antaa itsestään niin paljon, että mikään ei voita hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Jussin paras keino nollata stressiä on karata mökille kalastamaan ja vain oleskelemaan.

Aaltosen henkilökohtainen toive jokaiselle on, että juuri niitä työllä nostettuja nuoria bändejä käytäisiin katsomassa. Ne ovat niitä jotka tulevat kestämään, mutta nekin kuihtuvat pois jos usko loppuu ja keikkaa pitää tehdä yhden hengen yleisölle.

"Syökää kanaa ja käykää keikoilla!" 
Mustat Enkelit Hot Rod & Rock Show'ssa 2009
 kuvat © Mirella R.

maanantai 12. syyskuuta 2011

#005 - Kovien Jätkien päätösosa näkee päivänvalon

(HUOM! eksyneille tiedoksi, allaoleva tiedoite on harjoitustyö eikä sitä saa luulla oikeaksi nih)

Marraskuun 10. päivä Trash Video-teamin suosittu Kovat Jätkät-trilogia saa päätösosansa. Nimi ei suinkaan ole Kovat Jätkät 3, vaan filmi kantaa nimeä Hervannan Hurjat. Kyseessä on Kovien Jätkien tapaan hyvällä huumorilla rakennettu, splatter- ja gore-efektejä pullollaan oleva päätösosa vanhasta jengistä, joka päättää viimeisenä tekonaan vallata Hervannan. Kaksi edellistä osaa keskittyivät vankilaan menemiseen ja sieltä vapautumiseen, huumeiden diilaamiseen ja pääosassa olevan jengin hankkiessa pohjaa vallalleen. Kaikki tämä päättyy Hervannan Hurjissa, jossa ratkaistaan Hervannan herruus.

Vanhojen tuttujen näyttelijöiden kaartia komistaa mm. koko kansan tuntema Pate Mustajärvi pienen sivuroolinsa voimin. Päänäyttelijät ovat samat kuin ensimmäisessä Kovat Jätkät-elokuvassa: Andres Pass (Make), Tomi Irri (Turbo T), Antti Murtonen (Tope), Ville Lähde (Sakke), Matti Kuusniemi (Manse-Spede) ja Aatto Paasonen (huumediileri).

Elokuvan ensi-ilta pidetään Kino-teatterissa 10.11.2001, ennakkoesitys pidettiin 5.10. Kannattaa siis varata liput ajoissa ja varmistaa paikkansa trilogian räiskyvän päätösosan ensimmäiseen julkiseen näytökseen!

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

#004 - väkivaltaista hauskanpitoa

Moshpit riistäytyi käsistä
Raskaan musiikin ystäville järjestetyssä Sauna Open Airissa muuttui harmiton moshpit väkivaltaiseksi tappeluksi. Cavalera Conspiracy-yhtyeen yllyttämänä yleisö teki suuren moshpitin, joka aluksi oli sitä mitä sen kuuluukin olla: harmitonta energianpurkamista. Sattuma kuitenkin puuttui peliin, kun kaksi toisilleen velkaa olevaa miestä kohtasivat ja päättivät ryhtyä selvittelemään kaunojaan nyrkein.
 
Ylimääräiset siirtyivät ringin reunoille turvaan miesten tarrautuessa toisiinsa. Kun tilanne ei jäänyt pieneen tönimiseen ja huutamiseen, koittivat muutamat rohkeimmat yleisöstä erottaa miehiä toisistaan, huonoin tuloksin. Vasta useampien järjestysmiesten avulla humalasta villiintyneet riitapukarit saatiin eroon toisistaan ja sivummalle rauhoittumaan.
 
Tappelun kumpikin osapuoli joutui tikattavaksi, tilanteen ulkopuoliset henkilöt eivät ilmeisesti loukkaantuneet. Poliisi tuli selvittämään tilannetta, joka päättyi kummallakin yhden yön putkareissuun.

perjantai 2. syyskuuta 2011

#003 - tärkeät uutiset vähissä?

Tänäpäivänä Facebook pursuaa muiden käyttäjien linkittämiä uutisotsikoita, joiden uutisarvo tuntuu olevan jo pakkasen puolella. Pääasiassa tämä koskee nimenomaan viihdeuutisiin keskittyviä lehtiä, mutta myös sanomalehtien nettisivuilta löytyy otsikoita jotka nähdessään ensimmäinen ajatus on "ketä kiinnostaa?". Jos ihan etusivulta ei sellaisia löydy, niin eiköhän jokainen ainakin yhteen moiseen törmää kun vähän enemmän selailee.

Uutiskynnyksen mataluus herättää kysymyksen siitä, eikö enää ole muita kuin kahdenlaisia uutisia: ne on joko kertomuksia ja spekulointeja järkyttävistä tapahtumista, tai sitten niin turhia että aina ei edes jaksa naurattaa. Aamulehden ja Helsingin Sanomien kaltaiset sanomalehdet pitävät tiukemman linjan, mutta löytyypä HS:änkin sivuilta mm. lyhyt juttu siitä, kuinka orava on sattunut tupsahtamaan kerrostaloasuntoon ikkunan kautta. Jopa viihdelehtinä tunnetut Stara ja Findance.com tekevät uutisia netissä aikojen alusta asti pyörineistä videolegendoista ja siitä, kuinka joku teinitähti asuu edelleen kotona. Toistan: ketä kiinnostaa?

Ymmärrän kyllä että esim. julkkiksiin liittyvät pienetkin jutut voivat kiinnostaa kyseisten henkilöiden faneja, mutta toisaalta taas se ei vielä mielestäni anna tarpeeksi painavaa syytä tehdä isoja otsikoita jostain arkipäiväisestä asiasta. Kun joka suunnasta virtaa ainoastaan viihdettä ja pikkutärkeää tietoa, unohtuu monilta ihan siihen omaan elämään vaikuttavat, hiukan tärkeämmät jutut. Kun niitä kivoja uutisia on helppo kahlailla netistä, unohtuu monilta jaksamus ottaa rutiiniksi selata vaikkapa Aamulehden merkittävämmät uutiset läpi ja sitä kautta päivittää oma ajankohtainen tietämys maailmantilasta.

Elämästä ei tarvitse tehdä pelkästään kuolemanvakavaa, mutta pientä harkintaa voisi itse kukin myös viihteen suhteen harrastaa.

torstai 18. elokuuta 2011

#002 - Marilyn Manson: The Long Hard Road Out Of Hell

Helvettiin ja takaisin (The Long Hard Road Out Of Hell) kertoo hyvin epätavallisen tarinan Marilyn Mansonina esiintyvän Brian Warnerin matkasta pikkupojasta yhdeksi Amerikan suurimmaksi ja vihatuimmaksi artistiksi. Karut kertomukset välillä hyvinkin epätodellisen puolelle kääntyvistä kokemuksista avaavat myös ei-faneille sitä, miksi Mansonin musiikki on mitä se on.

Kun lukee useita sivuja kiusatusta pienestä pojasta kristillisessä koulussa, on vaikea kuvitella miten jostain sellaisesta on tullut se pelottava ja erikoinen hahmo minkä jokainen nykyään tuntee. Tarinan edetessä kapinointiin, huumeisiin ja ensimmäisiin bändin jäseniin tutustumiseen alkaa henkilökuva kuulostaa jo tutummalta.

Kirjoitustapa ja keskivertoelämästä hyvin vahvasti erottuvat tapahtumat koukuttavat nopeasti, ja vaikka kirjassa paljon tavaraa onkin, se on äkkiä luettu kun vauhtiin pääsee. Taitavasti minäkertojana kirjoitettu kirja on lukijalle helppo sisäistää ja päästä kunnolla mielessään mukaan jokaiseen tapahtumaan. Melkein kuin itse olisi vieressä seuraamassa kaikkea sitä ahdistusta ja henkistä kasvua mitä Brian kirjan aikana kokee.
Mukana vilahtelevat tunnetut henkilöt (esim. satanisti-kirkon perustaja Anton LaVey ja Nine Inch Nails-yhtye) tuovat lisää selkeitä mielikuvia siitä, minkälaisissa piireissä Brian tarinan tapahtumahetkellä liikkuu, mikä taas helpottaa lukijan tehtävää uppoutua entistä syvemmin tekstiin.

Ilman kuvitusta teos olisi paljon nykyistä raskaampi lukea, ja haaste voisi näyttää joidenkin mielestä jopa vähän pelottavaltakin. Lukijan iloksi tekstin katkaisee välillä kokonaisten sivujen kokoiset, upeat ja epätavalliset mustavalkokuvat (vanhassa kovakantisessa painoksessa kuvat ovat ilmeisesti värillisiä), joita voikin jäädä pidemmäksikin aikaa tutkailemaan. Tutusta tyylistä ei kuitenkaan olla poikettu: vanhojen lapsuuskuvien lisäksi yksikään kirjan kuvista ei ole luokiteltavissa mitenkään kovin neutraaliksi tai yksiselitteisesti tulkittavaksi.

Jos jotain kritiikkiä teoksesta pitää keksiä, se koskee lähinnä kirjan etenemistahtia. Alussa kaikki seikkailut kellarintutkimisesta koulukapinointiin selitetään pitkästi ja pikkutarkasti, kun taas loppua kohti vauhti tuntuu kiihtyvän ja toistoa on huomattavissa: baarit, backstaget, esiintymislavat, studiot ja niiden ympäristössä tapahtuvat tapahtumat tuntuvat jo luetuilta, ja itse aloinkin välillä jo kaipaamaan jotain uutta. Kun pahimmasta keikkatarinointirysästä kuitenkin päästään yli, vauhti hidastuu taas ja lukija saa eteensä käsin kosketeltavissa olevaa tuskaa parisuhteen vaikeuksista, vahvan kusipääleiman tuomista haasteista ja henkilökohtaisista, pään sisäisistä ongelmista.

Perinteisen kerronnan lisäksi kirjasta löytyy harvinaisen pitkä Empyrean Magazinen haastattelu vuodelta 1995. Välillä teki mieli skipata koko haastattelu, se tuntui liian kankealta ja hitaalta lukea. Myös loput lisämateriaalista (väärät todistajanlausunnot yhtyeen lavakäyttäytymistä vastaan ja pätkiä kiertuepäiväkirjasta) ovat vähän puuduttavaa luettavaa pienen ja ahtaan präntin takia.

Kirja kertoo tosielämän esimerkin siitä, kuinka ainoastaan henkilön uskonto, julkikuva ja asema voi aiheuttaa tarkoituksenmukaisia elämänpilaamisyrityksiä. Ei selkeästikkään ole helppo tehtävä toteuttaa itseään haluamallaan tavalla ilman yritystäkään miellyttää ketään muuta kuin itseään.